Kuhmoisten historiaa

Kuhmoisten historiaa kotiseutuneuvos Seppo Unnaslahden kertomana Senioriliiton Hämeenpiirin syyskokouksessa 16.11.2022 Kuhmolassa

Kun nimesimme Kuhmoisten historiaa 1917-73 kirjaksi julkaisukuntoon parikymmentä vuotta sitten, päädyimme alaotsikkoon ”Metsäpitäjä maakuntien rajalla”. Näihin kolmeen sanaan yritimme kiteyttää tärkeimmän, eli maisemia hallitsevat metsät ja hallinnon näkökulmasta sikin sokin risteilevät rajat ja vaikutuspiirit.

Tämä edellinen on viimeisen sadan ja kahden sadankin vuoden määritelmäksi käypä, mutta elämää on paljon syvemmältä ja kauempaa, ja yritän aluksi kertoa pääasioita siitä.

Jääkauden väistyttyä paljastui maata, jota reunusti vesi joka puolella. Tästä tuli järvialuetta, karulta ja kiviseltä näyttävää ja korkeiden vuorien antamaa vaihtelua puustolle, kasvillisuudelle yleensä, eläimille ja lopulta ihmisille. Elämälle tarjoutui jonkinlaiset edellytykset, olihan riistaa maalla ja kalaa vedessä. Näiden varaan oli eläminen uskottava, kiertolaisina valloitettava saaret ja salomaat. Jälkiä jäi niukasti, mutta jotain silti meillekin ihmeteltäväksi. Päijänteen Pyhänpään rantakallioon maalatut veneen- hirven- ja ihmisenkuvat ovat muistona muinaisista matkalaisista ja eränkävijöistä. Tiedemiehet ovat määritelleet kalliomaalausten iäksi jopa 6000 vuotta.

Aina joskus maan kätköistä löytyy todistuskappaleita eri aikakausien asukkaista, esineitä tai asumisen merkkejä tiedemiesten tutkittaviksi kivikirveistä ja -taltoista lähtien. Rikkain löytöpaikka on ollut Linnavuori, esineistöltään Pohjoismaiden runsain tuhannen vuoden takaa. Viikinkien liikkumisesta näinkin syvällä sisämaassa on todistuskappaleita sekä rahoja ja koruja vierailta mailta kaupankäynnin jäljiltä. Nykyiseltä hautausmaalta löytyi korukätkö, joka on ajoitettu vuoteen 800 jKr. Suota kaivamalla on löytynyt viljakasvien siitepölyä, ja maanviljelyksen alku näillä korkeuksilla on ajoitettu noin vuoteen 700 jKr.

Ja ihmisiä oli jatkuvasti liikkeellä noiden esihistoriallisten vuosisatojen aikana johtuen eränkäynnistä nykyisen Keski-Suomen latvavesillä asti. Hämäläiset eränkävijät käyttivät pitkää Päijännettä kulkureittinään. Siihen reittiin liittyi ja näillä main risteytyi täältä katsoen läntisten eränkävijöitten järvi- ja harjureitit alkaen Vanajasta ja Kangasalta. Kuhmoinen oli risteyskohta, oletettavasti kauppapaikka, ja heimosotienkin tanner, johon Linnavuoren täydellinen tuhoutuminen liittynee.

Kuhmoinen – nimi liittyy eräaikaan, kun merkkitulia on poltettu korkeilla paikoilla. Valon kumotus olisi kantasanana kuhmoon. Emmehän voi tietää kuinka paljon silloinen puhuttu kieli poikkesi nykyisestä. Kuhmoinen kuhmuisena maastona ei siis kelpaa paikkakuntamme nimen selitykseksi. Kuhmuisuutta ja mäkimaita on täällä sisä-Suomessa muuallakin.

Alkuperäiset keräilytaloudessa eläneet saamelaiset vetäytyivät vähitellen täältäkin yhä pohjoisemmaksi kohti Lappia, mutta etelästä päin tulleiden uusien ihmisten kanssa on ollut rinnakkaiseloa useita vuosisatoja. Siitä todisteena on runsas saamelaispohjainen paikannimistö. Omassa sukunimessänikin on sellainen tunnistettavissa. Unna tarkoittaa pientä ja vähäistä. Saamelaiset väistyivät, mutta paikannimet jäivät. Kaskisavut antoivat elämänmerkkejä parhaimmissa mäensyrjissä ja lehtomaissa. Ihmiset asettuivat paikoilleen tiiviisiin ryhmäkyliin. Tärkeää oli kuitenkin eränkäynti. Kuhmoisten talonpojilla oli eräsijat Pihtiputaalla, Viitasaarella ja Keiteleellä. Samoissa maisemissa omistivat kalavesiä ja oravimetsiä padasjokelaiset ja Asikkalan äinääläiset.

Linnavuoresta on pääteltävissä tärkeä näkökulma. Vaikeasti valloitettava vuorenlaki, sen reunoille rakennetut kiviset ja puiset varustukset, vesivarasto, elintarvikkeet, kotieläimet ja aseistus, kaikki tämä on vaatinut hyvää suunnittelua, yhteisiä ponnistuksia, tiedon hankintaa ystävistä ja vihollisista, jonkinlaista käskynjakoa ja yhteisössä elämisen turvaa. Linnavuoren yhteisö on ollut esiaste järjestäytyneestä yhteiskunnasta muutaman sadan hengen kokoonpanossa. Paikan valinta noin 7-8 km nykyisestä kirkonkylästä pohjoiseen, erämaan keskelle, on ollut viisaasti perusteltu. Jos vihollinen tuli Päijännettä pitkin ja ryösti rantakylän ihmisten omaisuuden, väki saattoi olla jo turvassa kaukana omalla linnavuorellaan. Vain mielikuvitus voi tarkentaa elämäntapaa ja tapahtumia yli tuhannen vuoden takaa.

Meillä on vain hämäriä olettamuksia, kuinka omaehtoinen järjestys syntyi ja kehittyi, mutta varmaankin muualla nähtyjen mallien soveltamisella. Ihmiset liikkuivat, ja tieto kulki, tosin varsin hitaasti.

Kun kristinusko rantautui näille main, alkoi toisenlainen komento: järjestäytyneen yhteiskunnan tiukempi kokoaminen, asukkaiden verottaminen ja rankaisutoimet. Tarvittiin kuitenkin pitkä siirtymäaika. Siitä on hyvä esimerkki luonnonuskontoihin liittyvien uhrilehtojen säilyminen satoja vuosia ja salaisten uhrimenojen toimittaminen. Samaan aikaan oli paikkakunnalle jo pystytetty vaatimaton seutukirkko, vaikka uuden uskonnon tuoma johtohenkilö pitikin majaa Hollolassa asti. Katolisella kirkollakaan ei ollut mahtikäskyn voimaa hävittää entistä. Kuhmoisten Tapialansaaressa (nykyisessä Papinsaaressa) olleet pyhät puut kaadettiin vasta 1700-luvun puolivälissä. Senkin jälkeen perinteinen uhraaminen ja tutuilla nimillä puhuteltujen hahmojen kanssa kannatti olla hyvissä väleissä. Jos kristinuskon vakiinnuttaminen alkoi Hämeessä 1200-luvulla, Kuhmoisissa oli sen rinnalla ja toisiinsa sekoittuneina vanhaa perinnettä 1700-luvulla. Siirtymäaika oli pitkä, ainakin 500 vuotta. Uhripuiden kaataminen oli perinteen kitkemistä. Olihan asetelma hyvin erikoinen, kun samassa saaressa oli evankelisluterilaisen kirkon palvelijalla, itsenäisen Kuhmoisten seurakunnan kirkkoherralla pappila jo 1600-luvulla. Voisiko tästä asiasta ottaa opiksi: suvaitsevaisuus yhteisön sisällä sallii erilaiset tavat. 

Kuhmoinen ja Padasjoki muodostivat jo 1400-luvulla yhteisen kirkkopitäjän ja hallintopitäjän. Asutus vakiintui pysyväksi ja kaskitalous voimistui pääelinkeinoksi johtuen eräomistusten menettämisestä. Se johtui Kustaa Waasan määräyksestä 1542. Samassa yhteydessä kirkko menetti verotulojaan ja omaisuuttaan valtiolle, kun sotiminen oli jatkuvaa ja varoja ja miehistöä kuluttavaa. Maksajilla ei ollut vaihtoehtoja, oli verottajana papisto tai vouti. Maallinen ja kirkollinen hallinto vakiintui ja sen rajat määrättiin. Veronkantoon kuului neljänneskunnat, Kuhmoinen omanaan, mutta Harmoinen siitä erossa, Vesijakaan neljänneskuntaa vahvistavana.

Kirkkoherra oli Padasjoella, mutta Kuhmoisten kappeliseurakunta oli ikään kuin alusmaana. Kuhmoinen itsenäistyi ensimmäisen kerran 1639, mutta ylivoimaisten talousvaikeuksien ja nälkävuosien ja suurten sotien näännyttämänä menettänyt väestöään niin, että Kuhmoinen ja Padasjoki liittyivät takaisin yhteen 1741. Puutteellista oli elämä senkin jälkeen. Siitä on yksi todiste 1780-luvulla rakennettu puukirkkomme. Kuningas Kustaa III suostui antamaan poikkeusluvan puukirkon pystyttämiseen kappeliseurakunnan köyhyyden vuoksi. Pääsääntö oli, että uudet kirkot oli määrä tehdä kivestä.

Vielä nytkin Kuhmoinen tunnetaan laajana metsäpitäjänä, joka omalla tavallaan vahvistaa kansantaloutta ja elinkeinoelämää. Metsäpitäjän laajuus oli rikkautta myös 250 vuotta sitten ja jatkuvasti sen jälkeen. Suurelta pinta-alalta löytyi aina sieltä täältä viljelyskelpoista maaperää, vaikka yleissilmäys sanoo maastoa karuksi ja kiviseksi. Viljelyskelpoisuus oli avain torppariasutuksen nopeaan lisääntymiseen, päättäväiseen uudisraivaukseen ja runsaaseen väestönkasvuun. Torppariasutuksen ensimmäisessä ryntäyksessä asukasmäärä kaksinkertaistui 50 vuodessa.

Korpi kaatui, ja pellot laajenivat, mutta sen ohella kaskiviljely oli elintärkeää 1800-luvun lopulle asti. Silloin kohdattiin iso murros: kaskenpolton kieltäminen, koska puulle tuli rahallinen arvo sahateollisuuden kasvun myötä. Kuhmoinen oli hyvällä paikalla uittoreittien varrella. Erityisesti Päijänteen rantamaat olivat arvossa puutavaraa uitettaessa Kymijokea myöten Suomenlahden rannikon sahoille. Kuhmoinen on vedenjakaja-aluetta siten, että pitäjän länsiosassa on Kokemäenjoen vesistön latvapurot. Matkaa on merelle länteen, mutta keväällä Hahmajärveen vieritetty tukki ehti syksyksi Poriin.

Kuhmoisten alueella virtaavat vedet muuttuvat koskiksi paikka paikoin. Niissä pyöritettiin jauhomyllyjä jo vuosisatojen ajan, mutta lautojen ja lankkujen sahaus ja edelleen ulkomaankauppa kehittyivät 1800-luvun puolivälissä vesivoiman ansiosta. Niitä sahoja oli Karjukoskessa, Pihlajakoskessa, Kotakoskessa, Kivikoskessa, Leppäkoskessa ja Harmoistenjoessa vain suurimmat mainiten. Pienempiä sahoja oli lukuisia paikkakuntalaisten tarpeisiin. Vesivoiman syrjäyttäjiksi ilmestyivät höyrykoneet. Sen voimalla pyöri ensiksi Korpisen saha Ruolahdella noin 30 vuotta ja oli pitäjän sisällä katsottuna ulkomaankauppaa harjoittava suursaha. Sitäkin suuremmaksi kasvoi Kuhmoisten saha Kirkonkylässä, missä jalostettiin Kuhmoisissa kasvatettua puuta 1980-luvulle asti. Saha ympäristöineen on edelleen hyvin nähtävissä ja uudessa käyttötarkoituksessa satamana ja kehittyvänä palvelupisteenä ja asuntoalueena Kirkonkylän sydämessä.

Laaja pitäjä kehittyi ja elintaso kohosi vähä vähältä, josta seurasi uudelleen itsenäistymisen aika. Kuhmoisten väkiluku oli kohonnut suuremmaksi Padasjokea, täällä oli peltohehtaareitakin jo enemmän ja manttaaliluvun määräämä verokertymä oli suurempi kuin Padasjoella. Oli tullut aika halkaista vanha hallinto- ja kirkkopitäjä kahtia ja asettaa raja Päijänteen ja Lummenteen välille. Seurakunta sai itsenäisyytensä 1860, mutta oman kirkkoherransa vasta 1873.

Keisari Aleksanteri II myönsi suomalaisille useita uudistuksia 1860-luvulla. Yksi niistä oli 1865 annettu kunnallisasetus. Siinä määrättiin, että jokaiseen seurakuntaan on perustettava kunnallishallinto. Siirtymäaikaa oli kolme vuotta. Se käytettiin, koska katovuodet kurittivat, köyhdyttivät ja kuljettivat kulkutaudit. Jos kunnan väestöstä kuolee 10 %, on se hirvittävä suonenisku mille tahansa paikkakunnalle. Siinä samassa epävarmuudessa oli koottava uusi hallinnon taso, kunnallishallitus, jonka tärkeimmät tehtävät olivat köyhäinhoito ja kansanopetus.

 Luottamushenkilöt hoitivat hallinnon, verotuksen ja petoeläinten jahditkin. Valtionhallinto antoi jatkuvasti määräyksiä toimeenpantavaksi, esim. kestikievareiden ylläpidon ja uusien maanteitten teon ja talviauraukset.

 Oikeuslaitos syys-, talvi- ja välikäräjineen säilytti tärkeän asemansa vuosisadat. Lautamiehet olivat maallikkotuomareita ja yhteisönsä arvostamia isäntämiehiä. Kuhmoinen ja Padasjoki muodostivat yhteisen käräjäkunnan ja molemmista pitäjistä nimitettiin 3-4 lautamiestä. Käräjien pito vakiintui Harmoisten kylään, jossa asui myös nimismiesten esimies, Jämsän tuomiokunnan kruununvouti.

Harmoisten kylän keskeinen sijainti kahden kirkonkylän välillä johti jo 1890-luvulla järkevään yhteistoimintaan Kuhmoisten ja Padasjoen kuntien kesken. Ne palkkasivat yhteisen kunnanlääkärin, ja Harmoisissa ylläpidettiin kuntien yhteistä sairaalaa lähes 40 vuotta vuoteen 1930 asti.  Yhden lääkärin varassa oli 12000 kansalaista, koska molempien kuntien asukasmäärä oli noussut 6000:een.

Ensimmäisen maailmansodan riehuessa Kuhmoisissa asui 7000 henkeä. Siirtolaisuus Amerikkaan oli täältä varsin vähäistä. Maatiloja oli yli 200, samoin torppia oli yli 200. Ylivoimaisesti suurin kansanosa oli tilatonta väkeä, palveluskuntana maatiloilla, käsityöläisinä ja ennen kaikkea kausitöiden tekijöinä. Piilotyöttömyydeltäkään ei vältytty, tosin tilastointia ei ole. Ratkaisevinta oli sahateollisuuden elinvoima, joka vaihteli voimakkaasti ja vaikutti herkästi kaupankäyntiin ja yleensä elinkeinoelämään. Heikot satovuodet rankaisivat, ja jatkuvasti oli jännitettävä säätilojen muutoksia.

Kuhmoisissa pysyttiin 6000 asukkaan määrässä 1950-luvun lopulle asti. Asukasmäärän pysyvyyttä varmistivat tänne sijoitetut karjalaiset, joiden menetetty kotikunta oli Valkjärvi.

Se murros, jonka suomalainen yhteiskunta koki 1960-luvun alusta lähtien, koettiin täällä hyvin voimakkaana muuttoliikkeenä ulos ja on tuttu ilmiö maalaiskunnissa yleensä, ja varsinkin niissä, jotka sijaitsivat kaukana kaupungeista. Oli pakon sanelemaa, että nuoriso lähti etsimään vakituisempia ja paremmin palkattuja töitä, koska metsätyöt koneellistuivat, eikä maatalous tarvinnut työntekijöitä, kun Fordson Majorit, Valmetit ja Fergusonit ilmestyivät pelloille ja lypsykoneet navettoihin.

Onneksi Kuhmoisiin saatiin yhteiskoulu v. 1954, niin että kansakoulu- ja kansalaiskoulupohjan lisäksi sadoilla lapsilla ja nuorilla oli mahdollisuus käydä kotikunnassaan oppikoulua hakeutuakseen sen jälkeen opistoihin ja korkeakouluihin. Oma lukio on ollut yksi tärkeimmistä itsenäisen kunnan palveluista asukkaita menettäessäänkin, mutta valmentaessa elämän varrelle asutuskeskuksissa. Ja suuri on kansakoululaitoksenkin merkitys ollut; täällä oli parhaimmillaan 16 kansakoulupiiriä, mutta nyt jo pitkään kaikki oppilaat ovat mahtuneet yhteen kouluun. Ja koulurakennus on uusi, samoin kuin hirsinen pienten lasten päiväkotikin.

Aluksi mainitsin rajoista, niiden muutoksista ja muutoksien vaatimasta sopeutumisesta. Heimositeet ovat Hämeessä, mutta yllättävää kyllä, Kuhmoisten murre kuuluu savolaismurteiden Päijät-Hämeen ryhmään. Vanha hämäläismurre on varsinkin Päijänteen rantakylissä unohtunut, kun idästä päin, Sysmästä ja Luhangasta sekä pohjoisesta naapuristamme Jämsästä oli hyvin voimakasta muuttoliikettä tännepäin koko 1800-luvun ajan. Edellä mainittu tilaton väestö oli ahkerasti muuttavaa työn perässä ja sitten toiseksi avioliittojen solmiminen Päijänteen yli oli houkuttelevaa soutaen tai jääteitä taivaltaen. Päijänne ei erottanut, vaan yhdisti.

Hämeen lääni on perustettu 1830-luvulla ja läänin korkein virkamies asui Hämeenlinnassa, joka oli myös tärkeä asiointikohde aikana, kun kaupankäynti oli vain kaupungeissa sallittu. Ja kun oikein tärkeitä myytäviä tai ostettavia oli, mentiin Hämeenlinnan läpi tai ohi Turkuun saakka. Vasta 1900-luvun alussa kasvuun lähtenyt Lahden kaupunki veti muuttajia puoleensa sekä teollisuuskaupunki Tampere.

Läänejä jaettiin joskus pienemmiksi, ja Hämeen läänin jakaminen kahtia oli pitkään esillä. Kuhmoinen nähtiin osana Tampereen lääniä; olimmehan olleet osana Hämeen pohjoista vaalipiiriä jo vuodesta 1907. Epäilyksiä Tamperetta kohtaan oli. Muistan sen koulupoikana kuulemistani aikuisten keskusteluista. Ei sinne, Tamperehan on punainen. Side Hämeenlinnaan oli vahva, mutta talousalue- ja maakuntajako nousivat etusijalle, ja maaherra jäi taustalle. Kuhmoinen oli Päijät-Hämettä ja Lahden talousaluetta.

Edellä mainitsemani voimakas asukasluvun vähennys maalaiskunnissa käynnisti keskustelun pienten kuntien elinkelpoisuudesta 1960-luvulla. Asiaa valmisteli mm. pienkuntakomitea ja lääninhallitukset sisäasiainministeriön ohjeistamana. Vallalle nousi näkemys, että itsenäisessä kunnassa tulisi olla vähintään 4000 asukasta. Kuhmoisissa nähtiin vaara, että tuo raja voisi joskus alittua. Padasjoki oli samoissa ongelmissa ja sieltä esitettiin, että nämä kaksi kuntaa pitäisi yhdistää ja keskus olisi Padasjoen kirkonkylä. Muistutettiin, että onhan ennenkin oltu yhtä. Tämä näkemys ei lainkaan saanut vastakaikua Kuhmoisissa, itsenäisyyteen tottuneessa kunnassa.

Suuri kuntauudistus ei edennyt kuin osittain, koska poliittista tahtoa ei löytynyt eikä hankkeelle oltu asetettu takarajaa. Pienimmät liittyivät suurempiin, mutta pääosin jatkettiin entisin rajoin ja kuntainliittoja perustamalla.

Vaihdokset läänistä toiseen ovat olleet harvinaisia, mutta Kuhmoinen lähti sille tielle. Usein on muisteltu syitä, miksi kuntamme viranhaltijat ja keskeiset luottamushenkilöt alkoivat katsella Keski-Suomeen päin. Kun tänä vuonna ja edellisinä on käyty loputtomasti keskustelua sotesta, on se aihe ollut pöydällä aikaisemminkin, kuten Kuhmoisissa 1970-luvun alussa. Oli suuri tarve ostaa keskussairaalapaikkoja, mutta niitä ei ollut tarjolla Lahdessa eikä Tampereella, mutta Jyväskylässä oli. Silloisen lainsäädännön mukaan keskussairaalapiirin rajan oli oltava yhtenäinen lääninrajan kanssa. Siinä oli peruste numero yksi. toinenkin näkökohta oli: Jos lääniä vaihdettaisiin, Kuhmoinen pääsisi kehitysalueeseen ja hyödyntämään valtion tukirahoja teollisten työpaikkojen luomisessa. Silloinhan melkein kaikki kunnat lähtivät teollistamaan, koska korvaavia työpaikkoja kaivattiin kipeästi maa- ja metsätalouselinkeinon supistuessa.

Kunnanvaltuusto teki yksimielisesti päätöksen anoa lääninvaihdosta 1972, siis tasan 50 vuotta sitten. Anomus meni läpi Helsingin päässä; olihan anomus täällä ollut yksimielinen. Vaihdos Hämeen läänistä Keski-Suomen lääniin tapahtui vuoden 1974 alusta. Muutos oli iso, vaihdos vaati paljon aikaa ja voimavaroja, ja joillekin muutos oli tunnetasolla ylipääsemätön. Nykyisen kaltaista kansalaiskeskustelua ei asian valmistelun yhteydessä käyty, vaan puoli vuosisataa sitten kunnan keskeisten viranhaltijoitten ja luottamushenkilöitten harkintakykyä ei epäilty lainkaan eikä heitä ollut tapana arvostella. Heidäthän oli äänestetty ja valittu tekemään isojakin päätöksiä.

Vuosikymmenet ovat kuluneet, ja asetelmat muuttuneet. Läänit ovat historiaa, maakunnat ovat nykypäivää. Kuhmoinen on päässyt Pirkanmaalle ja keskussairaalapalvelut saadaan Tampereelta. Kehitysaluerajat liukenivat nopeasti kuntien väliltä, ja nyt on uudet kuviot elinkeinoelämän vahvistamisessa. Olemme osa Euroopan Unionia, tieto kulkee salamannopeasti, mutta yhteiskunta on entistä haavoittuvampi.

Kun rajoista vielä pitää jotain sanoa, on muistettava, että siirtyminen Keski-Suomeen aiheutti aikanaan muutokset piirihallintoviranomaisissa ja matkat etelän sijasta pohjoista kohti. Vaalipiiri vaihtui ja sen mukana poliittisten järjestöjen piiritaso löytyi Jyväskylästä. Siitä syystä Kuhmoisten kansalliset senioritkin olivat osa Keski-Suomen piiriä, kunnes vaihdos Hämeen piiriin tapahtui v. 2015.

Elinkeinoelämän puolella osuuskauppa ja säästöpankki suuntautuivat fuusioissaan Keski-Suomeen, osuuspankki paljon myöhemmin Päijät-Hämeeseen, kuten seurakuntakin palasi äiti-Hollolan syliin v. 2017 muodostamalla Padasjoen kanssa yhteisen kappeliseurakunnan. Se oli välivaihe, koska kappelit jatkavat toimintaa erillisinä ensi vuoden alusta. Muutos on siis jatkuvaa.

Viranomaishallinnon muutokset ja rajankäynnit koetaan ylhäältä annettuina, mutta se tärkeä lohko yhteiskuntaa, joka elää ja toimii vapaaehtoisuuden varassa, on järjestötoiminta. Siellä, kuten esim. senioreissa, jäsenkunta päättää toiminnastaan ja tarpeellisista verkostoistaan kansanvaltaisesti, itsenäisesti.

Siinä katsannossa on mainittava, että lääni- ja maakuntavaihdoksista riippumatta maataloudelliset järjestöt ovat koko ajan, jo toista sataa vuotta suuntautuneet Lahteen ja Hämeenlinnaan, nuorisoseuraliikkeessä olemme vahvasti etelä-hämäläisiä. Kun Kuhmoisten metsänhoitoyhdistys laajensi palvelujaan, yhteistyökumppani valikoitui Kanta-Hämeestä. SPR ja metsästysasiat kytkeytyvät Pirkanmaalle.

Sijainti ja elo maakuntien rajalla voi sivullisesta tuntua haitalliselta, mutta kokemuksen perusteella voin sanoa, että rajalla elo antaa vaihtoehtoja. Eräs esimerkki siitä on maakuntalehdet. Siihen aikaan, kun päivälehdet olivat elintärkeitä tiedonvälittäjiä, kustantajat kävivät kovaa kisaa tilaajista. Puoluekantakaan ei ollut ratkaiseva, kun tehtiin päätös, tilatako lahtelainen Etelä-Suomen Sanomat, tamperelainen Aamulehti tai Jyväskylässä ilmestyvä Keskisuomalainen.