Ti 8.4. Ossi Viita

Dosentti, tietokirjailija ja yrittäjä

Esitelmä Kuhmoisten Seniorit 8.4.2025

Kuhmoinen ja kuhmoislaiset elämässäni

Terveiset 28 vuoden takaa. Silloin, syksyllä 1997, esitelmöin ensimmäisen kerran julkisesti Kuhmoisissa. Kuhmoisten Seniorit oli ensimmäinen järjestö, joka pyysi tuoretta kuhmoislaista ja Kuhmoisten historian toisen osan kirjoittajaa esitelmöimään. Aihe oli vapaa kuten nyt 28 vuotta myöhemmin, kun päätin puhua Kuhmoisten ja kuhmoislaisten merkityksestä elämässäni.

Aloitan siitä ensimmäisestä esitelmästä. Syksyllä 1997 luennoin vuoden 1918 sodasta, joksi nimitin Kuhmoisten historian toisessa osassa tuota raakaa ajanjaksoa. Aluksi aiheen valinta herätti hieman hämmennystä esitystäni kuulemaan tulleissa. Perustelin sitä sillä, että ensimmäisten työkuukausien aikana olin nimenomaan keskittynyt tähän vaikeaan jaksoon Suomen ja Kuhmoisten historiassa. Työtäni puheenjohtajansa Seppo Unnaslahden johdolla ohjannut ja neuvonut historiatoimikunta oli nimenomaan erikseen korostanut, että historian toinen osa pitää aloittaa vuoden 1918, käytännössä jo vuoden 1917, dramaattisista tapahtumista, koska edellisessä Kuhmoisten historiassa tuota aikaa käsiteltiin suppeasti.

Kaikki meni hyvin. Sen muistan, että esitykseni jälkeen kysyttiin, millä nimellä sotaa pitää nimittää. Totesin, että jokainen voi sitä kutsua miksi haluaa. Itse olin ottanut mahdollisimman neutraalin tavan. Esitelmän jälkeen muistan saaneeni lämpimät kiitokset ja kouraani hienot villasukat.

Esitelmän pidon aikoihin olin siis muuttanut Kuhmoisiin. Tänne tulin työn perässä. Olin valmistunut vuonna 1991 Tampereen yliopistosta pääaineenani Suomen historia. Ennen Kuhmoisiin tuloa olin työttömänä, mukana kirjoittamassa Raahen tienoon historiaa ja aivan viimeisin kirja oli tekeillä olympiavoittaja Ville Ritolan elämästä. Saavuin nimenomaan Ritolan synnyinpaikkakunnalta Peräseinäjoelta Kuhmoisiin joulukuussa 1996 työhaastatteluun, joka pidettiin samaisessa paikassa kuin tämä esitelmä eli täällä Kuhmoisten kirjaston alakerran näyttelytilan sivuhuoneessa.

Kuhmoisista en ollut koskaan kuullutkaan. Katselin kartalta, että Peräseinäjoelta pääsee näppärästi Kuhmoisiin Virtojen ja Oriveden kautta. En kuitenkaan halunnut ajaa kolmioin molempia reunoja eli porhaltaa Jämsän kautta, kun kartasta huomasin, että ysitieltä pääsee Länkipohjan kohdalta Kylämän kautta Kuhmoisiin paljon lyhyempää reittiä.

Se oli paha virhe reitinvalinnassa. Ajelin lava-autollani Kylämän kautta hissun kissun mutkaista ja mäkistä tietä ainoana tavoitteenani, etten luista ojaan enkä vastaan tulevan auton eteen. Onneksi olin lähtenyt ajoissa ja saavuin kirjastolle yli tunti ennen haastatteluaikaani. Vartin mietin, mitä tekisin. Kävin sitten kirjaston hyllystä nappaamassa Seppo Suvannon kirjoittaman Kuhmoisten historian ensimmäisen osan. Aloin sitä lukea ja samalla hahmotella paperille 30-vuotiaan kokemattoman tutkijan innokkuudella tulevan Kuhmoisten historian jäsentelyä.

Itse haastattelusta en jännitykseltäni muista paljoa. Sen muistan, että kaikki olivat tosi ystävällisiä, erityisesti haastattelua johtanut historiatoimikunnan puheenjohtaja Seppo Unnaslahti. Varmasti puhuin aivan liikaa, kun yritin peitellä jännitystäni. Jälkikäteen olen kuullut Sepolta, että olin kuulemma ainoa viidestä haastateltavasta, joka ei ehtinyt edes juoda kahviaan loppuun oltuaan niin innostunut.

Yksi elämäni merkittävin puhelinsoitto tuli, kun Kuhmoisten työpaikkahaastattelun jälkeen ajelin iltapimeässä takaisin Peräseinäjoelle. Elettiin jo kännykkäaikaa, ja se kännykkä pirahti soimaan. Soittaja oli Kuhmoisten kirjastonhoitaja ja sivistystoimen Kirsi Kaulio, joka kertoi sivistyslautakunnan jo kokoontuneen ja ehdottavan kunnanhallitukselle minua Kuhmoisten historian toisen osan kirjoittajaksi. Häkellyin. Ollaanpa Hämeessä nopeita. Olin onnellinen. Ja sanoin heti muuttavani Kuhmoisiin, jos minut todella valitaan tehtävään

Pomppuinen alku

Näin sitten Kuhmoisten kunta palkkasi elokuusta 1997 lähtien minut, kokemattoman mutta innokkaan pohjalaisen Hämeeseen historiansa kirjoittajaksi. Toinen toimeksiantaja oli Kuhmoisten seurakunta, sillä kyllähän hyvään kuntahistoriaan sisältyy myös elintärkeän seurakunnan vaiheet.

Alku Kuhmoisissa oli yllättävän pomppuinen. Kun tiedustelin kunnasta vuokra-asuntoa, ei niitä kuulemma ollut ensimmäistäkään tarjolla. Onneksi sain omalla aktiivisuudellani hienolta paikalta Sahanrannasta Propsin taloista itselleni pienen yksiön ja vuokraisännäksi mukavan Kankkusen Martin.

Asuntoa enemmän tunsin outoa kohtelua siitä, että Kuntalasta ei löytynyt minulle työhuonetta, vaikka siellä oli työlleni tärkeä kunnanarkisto, ja työhuone oli annettu sillekin padasjokiselle yhteisviranhaltijalle, joka teki vain kaksi päivää viikossa Kuhmoisissa töitä. Minut lykättiin paloaseman yläkertaan pieneen huoneeseen. Kukaan kunnasta ei myöskään kysellyt, millä välineistöllä teen työn, vaikka olisi voinut luulla työnantajan tällaisesta asiasta huolehtivan. Niinpä vein oman tietokoneeni paloasemalle. Ja lähes joka päivä kannoin kävellen selkä vääränä paksuja asiakirjoja Kuntalasta paloasemalle tutkittavakseni.

Mielipaha tästä kaikesta alkoi hälvetä, kun tutustuin paloaseman palopäällikköön Veikko Rantalaan. Olisi voinut olettaa, että Veikko olisi katsonut meikäläistä pahalla silmällä, sillä veinhän paloasemalta yläkerran ainoan työhuoneen. Ei katsonut. Veikko oli ensimmäisestä tapaamisesta lähtien mukava. Uskallan todeta, että meistä tuli ystävät. Veikkohan oli myös maanviljelijä ja maatalouskauppiaan poikana arvostin viljelijöitä todella korkealle. Sellainen yksityiskohtakin jäi mieleeni, kun valittelin suksettomuutta, Veikko ystävällisesti myi minulle halvalla omat suksensa, joita ei edes tarvinnut voidella. Niillä sitten painelin lähinnä Päijännettä, minkä tasaisuus miellytti pohjalaista.

Entäs sitten kuhmoislaisten vastaanotto? Historiatoimikunnan kanssa meni omasta mielestäni hyvin. Historiatoimikunnan puheenjohtajasta Seppo Unnaslahdesta ja hänen perheestään tuli muutaman kuukauden aikana läheisiä. Seppo kuskasi kahden viikon aikana minua ympäri Kuhmoisia. Jokainen kylä, pieni ja iso, koluttiin. Minulla oli muistivihko mukana, ja kirjoitin siihen ylös Sepon todella perusteellista selvitystä Kuhmoisten eri kylistä ja taloista.

Ja mikä hienointa, päivä keskeytyi sillä, että Seppo vei minut kotiinsa Kissakulmalle. Unnaslahdessa oli Sepon vaimo Eila ja välillä varmaan myös Eilan kiireiden vuoksi Sepon äiti Taimi valmistanut omalle väelle sekä samalla myös minulle maittavan lounaan. Saman tein tutustuin myös Eilan ja Sepon todella fiksuihin poikiin Mattiin ja Anttiin, joiden kanssa kävin useita hauskoja keskusteluja. Kaiken kruunasi Sepon isään Veikkoon tutustuminen. Veikko oli rauhallinen, vaatimaton ja ystävällinen hämäläinen.

Muutoinhan minua Toritiellä ja sen kaupoissa lähinnä tuijotettiin. Ensimmäinen tuijotuskierros oli varmaan sitä, että aha, siinä on uusi kesäkuhmoislainen. Elettiinhän vielä elokuuta, kun muutin Kuhmoisiin. Kun en sitten normaalina etelän variksena tehnyt mökkikauden jälkeistä muuttomatkaa takaisin etelään, niin alkoi toinen tuijotuskierros. Minua tuijottelut eivät hätkähdyttäneet. Olinhan lapsuuden ja nuoruuden elänyt pienellä Ylistaron paikkakunnalla, jossa kaikki mitä tein, ja useimmiten sähelsin väärin, arvioitiin sen mukaan, keitä olivat vanhempani ja isovanhempani. Se oli aika raastavaa.

Kuhmoislaiset ystäväni

Mutta Kuhmoisissa koin vapautuneisuutta. En tänne muuttaessa tuntenut ketään, mutta vastaavasti kukaan ei tiennyt taustoistani mitään. Aloin siten rakentaa omana itsenäni elämääni Kuhmoisiin. Nopeasti aloin saada ystäviä. Unnaslahden Sepon perheen lisäksi tutustuin ja ystävystyin muun muassa Eino Viikilään, Veikko Kilpaseen, Sirkka-Liisa Rantaan ja Kalle Nurmiseen, Anna-Liisa ja Heikki Tuoviseen, Sohvi Koskiseen, Kari Harjuun, Marjatta ja Veikko Mattilaan, naapureihini sekä Kuntalan ja seurakunnan työntekijöihin. Perusteellista kotoutumista oli se, että Seppo antoi minulle mahdollisuuden jatkaa Tehi-Ruolahden kylähistoriapiirin vetäjänä. Se oli virkistävä homma. Sain sieltä monia ystäviä kuten Arolan Elvin, Läntelän Liisan ja Tapanilan Heikin.

Vähitellen pohjalaiseen tasaisuuteen tottuneena aloin pitää, ei vaan rakastaa, Kuhmoisten järviä, metsiä ja kumpuisuutta, vaikka aluksi varsinkin metsät, niiden pitkiksi kasvavat puut, tuntuivat jotenkin uhkaavilta ja ahdistavilta, kun oikein missään ei ollut aakeeta eikä laakeeta peltomaisemaa. Asilammin lenkistä tuli minulle tärkeä juoksulenkkireitti, kuten niin monelle muullekin Kirkonkylän ulkoilijalle.

Kuhmoisten historian käsikirjoitus valmistui aikataulussa keväällä 2000. En kuitenkaan kokenut mitään tarvetta muuttaa pois. Sain vielä kunnalta puolen vuoden puolipäiväisen pestin toimittaa käsikirjoitus kirjaksi.

Seuraavaksi työksi alkoi muotoutua elämäkerran teko Otavalle ja samalla myös väitöskirjan kirjoittaminen Jyväskylän yliopistossa Hannes Kolehmaisesta, viisinkertaisesta olympiamitalista, Suomen sankarista. Eteen tuli puolipakolla muutto Jyväskylään, koska sain yliopistolta merkittävän apurahan ja jatkossa myös tuntiopettajan hommia.

Sydämeni jäi kuitenkin Kuhmoisiin ja kuhmoislaisille. Osaltani oli toteutunut sanonta todeksi: Kun tulet Kuhmoisiin, tulet ihmisiin. Pyrin parhaan kykyni ja elämän kiireiden keskellä ylläpitämään yhteyksiä kuhmoislaisiin ystäviini. Seppo ja Sepon vaimo Eila olivat tulleet minulle kaikkein läheisimmiksi, joten heihin yhteys vuosien ajan säilyi parhaiten. Kuhmoisten Sanomat minulle tuli koko ajan, ja useamman vuoden ajan toimin lehden kolumnistina, mikä oli todella opettavaista.

 Paluu kuhmoislaiseksi

Olin Jyväskylästä muuttanut 2004 vuoden lopulla Helsinkiin, kun 38-vuotiaana sain ensimmäisen vakinaisen työpaikkani Urheilumuseosäätiöstä Olympiastadionilta. Välillä tein noin kolmen vuoden työrupeaman Nurmijärven kunnan asianhallintapäällikkönä. Helsingissä aloin viihtyä, kun sain stadilaisen vaimon.

Korona tuntui vuonna 2020 inhottavalta vitsaukselta, mutta ainahan kaikki ei ole pelkkää mustaa. Vaimon kanssa oli ollut jo aiemmin puhetta, että olisi hienoa saada kesämökki enintään kahden tunnin ajomatkan päästä Helsingistä. Korona-aikana alettiin puhua vakavammin ja minähän vinkkasin, että Kuhmoinen olisi hieno paikka. Siellä on minulla ennestään tuttuja ja ystäviä.

Joulukuussa 2020 kävimme katsomassa yhtä myynnissä ollutta paikkaa, mutta kumpikaan meistä ei innostunut, kunnes vaimoni sanoi, että mennään vielä Kirkonkylään katsomaan yhtä myynnissä olevaa omakotitaloa. Siihen innostuimme. Sain Nurmisen Kallen käymään paikkaa katsomassa. Kun Kallelta tuli vihreää valoa, niin olimme jo tammikuussa 2021 katsomassa taloa välittäjän kanssa. Kaupat tehtiin nopeasti.

Remontti alkoi jo kevään 2021 aikana ja jatkui siitä ilman kiirettä seuraavien vuosien aikana. Sisätilat olivat kunnossa vuoden 2022 lopulla. Seuraavina kesinä fiksattiin pihaa. Koko ajan ei ole voinut kuin ihmetellä, miten hyvää palvelua Kuhmoisissa saa. Remppamies priimaa. Sähkö- ja putkimies aivan loistavia. Piharempan tehneet ykkösluokkaa. Minulta voivat kiinnostuneet kysyä tarkempia suosituksia!

Nämä viimeiset vuodet on saanut olla todella kiitollinen. Minulla on täällä vielä useita vanhoja ystäviä ja heidän lisäkseen olen saanut uusia. Lähimmät naapuritkin täällä Laiduntiellä ovat vanhoja, mukavia tuttuja. 

Sitten vuoden 2024 marraskuussa ympyrä sulkeutui. Vaimon kokiessa ja nähdessä, miten paljon rakastan Kuhmoisia, päädyin hänen ehdotuksestaan siirtämään kirjatkin tänne. Minusta oli tullut kuhmoislainen! Kun vielä pääsin tammikuussa 2025 kolmeksi vuodeksi toimivapaalle Urheilumuseosta, niin nyt voin olla historioihin ja elämäkertoihin erikoistuneena yrittäjänä Kuhmoisissa jatkuvasti.

Kuhmoisiin muutto varmisti toiveeni viimeisestä leposijasta. Minut peitellään kauniiseen Papinsaareen, sitten kun Jumala näkee aikani tulleen.Historian dosentti Ossi Viita